Tahdon Asiat

Aamulla ne katsoo telkkaria keskenään pädiltä.  Vanhemmuudesta, yksi lause on jäänyt soimaan korviin viimeaikoina. Olisin varmasti ohittanut sen olankohautuksella, mutta kun se tuli kahdesti. Sama lause. Ensin täällä, kolleegalta joka on jo isoäiti, ja sitten sieltä meren takaa, ystävän sanomana. Ensimmäistä pidin vähän rasittavana höppänänä, toista piti jo kuunnellakin ja myöntää että me tosiaan ollaan erilaisia – ihmisinä ja vanhempina. Se meni jotenkin näin: ”Kuusivuotiaat on tosi rasittavia” Sisältö oli sama, niin englanniksi kuin suomeksikin, ja vasta kuultuani sen kahdesti ymmärsin että kokemus on aito, sydämestä kumpuava. Että kuusivuotias voi olla rasittava. Mulla on kaksi kuusivuotiasta ja yksi kokemus aiemmasta kuusivuotiaasta. Mulle kuusivuotiaassa on jotakin maagista. Kuusivuotiaat on mahtavia. Ne kysyy ja ennen kaikkea kyseenalaistaa. Yhtäkkiä, mulla on syytä olla perusteet toiminnalle sillä en tosiaankaan ole enää ainoa tietolähde ja auktoriteetti lapseni

On kiitospäivän aamu. Martta kuivattelee takan lämmössä sateen ja uinnin kastelemaa turkkiaan. Karpalokastike jäähtyy mariskoolissa ja kurpitsat paahtuu uunissa piirasta varten. Kalkkuna odottelee vuoroaan jääkaapissa. Tunnelma on vähän samankaltainen kuin Suomessa jouluaattona. Eilen istuin lounaalla tärkeän ihmisen kanssa. Me puhuttiin elämästä, jaksamisesta ja siitä mite ulkopuolelta on vaikeeta joskus ymmärtää ettei kaikki ole hyvin vaikka ulkoisesti elämä on täydellistä. Se oli ihana, voimia antava lounas. Me päätettiin tehdä tästä tapa – syödä yhdessä lounasta kerran kuukaudessa. Iltapäivällä istuin työtoverin huoneessa suljetun oven takana ojentaen nenäliinoja ihmiselle jonka ensimmäinen vakava parisuhde on päättymässä. Charlie ojensi ovenraosta teetä ja hoiti kolleegansa potilaat. Minä kuuntelin. Jossakin kohdassa tultiin siihen miten hyvältä toisesta tuntui saada puhua, oksentaa kaikki ulos ja niistää välillä nenä sen sijaan että elämä kulkee sen tavallisen; ”Mitä kuu

keittiössä tuoksuu taivaalliselta Lukijamäärästä ja kommenteista voi päätellä että kirjoitan tärkeästä aiheesta. Kuka saa uupua? Kuka vaan. Uupuminen on niin monen tekijän summa ettei siihen voi antaa etuoikeutta uraohjuksille tai erityislasten vanhemmille. Se lähtee niin monesta, usein jo vuosien takaa – jopa lapsuudesta, siitä miten kotona opittiin olemaan ja elämään. Kirjoitin koska kirjoittaminen auttaa, ja hetken mietin julkaisenko. Julkaisin hetken epäröinnistä huolimatta. Eihän se mikään valtionsalaisuus ole että en jaksa, että hyperventiloin, tarraan kaupassa Freddeä kädestä ja sanon etten saa henkeä. Pamit auttaa paniikkikohtaukseen, mutta pitkällä tähtäimellä ne ei hoida ongelmaa vaan oiretta. Tiistaina sain ekan paniikkikohtauksen. Sen jälkeen niitä on tullut tasaisesti päivittäin. Keskityn hengittämään... sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta se menee ohi. Tiedän jo kun se tulee, että se menee pian ohi ja roikun siinä ajatuksessa. Olen iha

me lintsataan Ulkopuolelta meidän perhe on kaunis. On se sisältäkin, ihana, rakas ja kaunis, mutta välillä aika raskas – kenenpä ei olis. Mutta ulkopuolelta... Isällä on hyvä työ, sellainen jonka moni haluaisi. Siitä huolimatta se osallistuu lasten elämään huomattavasti keskimääräistä amerikkalaista perheenisää enemmän. Vie ja tuo lapsia, auttaa läksyissä. Se on läsnä ja kuuntelee. Se käy ruokakaupassa, hoitaa talousasiat ja siivouksen. Täydellinen mies kertakaikkiaan – mun Fredde. Ihan oikeasti, ilman sarkasmin häivääkään. Lapsia on kolme, ne on sillä täydellisellä kahden vuoden ikäerolla. Monesti ne aikuisen mielestä käyttäytyy suorastaan epänormaalin hyvin. Ne on tottuneita käymään ravintoloissa, istuu hiljaa pöydässä eikä häiritse muita. Tilaa itse ruokansa aikuisten listalta, kysyy tarjoilijalta mitä juomia on tarjolla, tilaa, ja sanoo kiitos ja olehyvä. Ne viihtyy aikuisten tilaisuuksissa, viinitiloilla, panimoissa ja viskitislaamossa. Ne keskustelee sujuvasti lä

Jannujenhuoneessa on niin sanotusti luova kaaos... Sunnuntaiaamuna Fredde katsoo formulaa faijansa kanssa. Niillä on Facetimen kautta viritetty kuvayhteys ja mukavaa yhdessäoloa. Pojat pelaa Terrariaa, Tättis makaa peiton alla olkkarin lattialla ja katsoo iPhonelta telkkaria. Mä riitelen naamiksessa naapurin kanssa vaalituloksesta. Järkevämpää olis keskittyä tohon paperiläjään tossa oikeankäden puolella, korjata aamiaiskamat jääkaappiin tai lajitella pyykit yläkerrassa, mutta on sunnuntai ja tilanne nyt vaan liian herkullisen mehukas. puistossa ja kävelyllä lauantaina Yleensä vaalien jälkeen tilanne asettuu päivässä. Ilmassa voi olla hetken pettymys, joka lopulta ohitetaan olankohautuksella, mutta tällä kertaa kohina ja kuhina jatkuu. Kaikkialla puhutaan edelleen politiikkaa. Kerätään adresseja valitsijiamiessysteemin purkamiseen, ja kerätään ääniä siihen että painostettisiin republikaanien valitsijamiehet äänestämään Hillaryä. Kerätään jopa rahaa maksamaan niitten

pikkuleipuri 4 vuotta 7 kuukautta ja 26 päivää, olen ihan virallisesti ollut autistisen lapsen äiti. Ihan oikeasti olen toki ollut tässä toimessa jo 8 vuotta 6 kuukautta ja 24 päivää. Minkälaista se on? Useimmiten kai aika tavallista. Joskus se on myllertäviä tunteita testitulosten kanssa, ei niin että niissä mitään uutta koskaan olis, mutta silti. Ensimmäisellä kierroksella me saatiin diagnoosin lisäksi lista suosituksia ja tavoitteita; olis hyvä oppia puhumaan, olis hyvä oppia toimimaan muitten lasten kanssa, ja ottamaan kontaktia toisiin lapsiin. Olis hyvä... Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta myöhemmin se puhuu ja sillä on ystäviä. Se on tavallisessa luokkahuoneessa, eikä kukaan oikeastaan edes tajua että mun lapsi on autisti. Tehtävä suoritettu, lapsi kuntoutettu – ainakin päällisin puolin. se toi tällaisen kotiin koulusta Aina välillä joku kertoo mulle kuinka niitten siskon veljen kummin kaiman naapurin tuttavan tyttären pojan autismi oli parantunut. Min

Olen lukenut useammankin blogikirjoituksen Yhdysvaltain vaalituloksesta. Yksikään kirjoittaneista ei asunut Yhdysvalloissa. Vaalitulos on ravistellut koko maailmaa, eikä vähiten meitä täällä. Miltä elämä näyttää vaalien jälkeisenä päivänä demokraattikaupungissa? Mitkä ovat tunnelmat? Oliko kaikki sittenkin suurta bluffia? Se selvinnee aikanaan.  Suomen Yhdysvaltain suurlähetystö lumisateessa marraskuun 8. 2016 Nämä oli – noin pääsääntöisesti – valkoisen, kouluttamattoman miehen vaalit. Oli ne koulutetunkin, mutta valkoisen, valkoisen miehen vaalit. Poikkeuksiahan mahtuu aina ja kaikkialle. Jos Hillary olis ollut Howard, olisko tulos ollut toinen? Se on ihan mahdollista. Yhdysvallat ei ollut valmis naispresidenttiin. Oikein tai väärin, niin se vain oli. Mutta ne tunnelmat täällä vapaamielisessä Seattlessa. Kaupungissa jossa niin tasa-arvoinen avioliittolaki, marijuana kuin eutanasiakin ovat arkipäivää. Kaupungissa joka on kirjava kuin syksyinen vaahtera, ja jonka lentoa

Meillä on yhtä kohtua kevyempi potilas. Tättis kiikuttaa sateessa sylillisen liian pieneksi jääneitä mekkoja naapuriin ja takaisin tullessaan riisuessan sadetakkiaan kertoo että naapurin rinsessa jäi sinne innoissaan sovittelemaan uusia vaatteitaan. Mun sydäntä lämmittää että meidän liian pienet vaatteet saa uuden kodin kolmen talon päästä sen sijaan että ne jäis makaamaan jonnekin autotallin nurkkaan, odottamaan kirppistä jota ei koskaan tule. Katson ikkunasta taukoamatonta sadetta, huokaan ja totean ettei me taideta tänäkään lauantaina pelata jalkapalloa. Nurmikenttä sopii tässä vaiheessa paremmin mutapainiin, eikä mulla ole aikaa tai halua yhdellekään infektiotaudille. Tättis on ollut yksissä harkoissa, jannut on kai pelanneet kolmasti. Mä luulen että me siirrytään takaisin tennikseen. Oliskohan Ollipollistakin pitämään mailaa... vai löytyiskö sille jostakin joku harrastus joka sopis meidän aikatauluihin ja joka olis sellaisessa lokaatiossa että sinne vois vielä päästäk

Helmikuussa 2012 me tehtiin tuttavuutta lastensairaalan autismiyksikköön. Siitä lähti meidän tie erityislapsen vanhempina. Satoja sivuja kaavakkeita, kyselyitä ja raportteja. Muistan jokaisen psykologin ja psykiatrin jonka vastaanotolla olen istunut tyttäreni kanssa. Muista miltä ne kuulosti, miltä ne näytti ja mikä oli yleinen tunnelma. Osasta tykkäsin, osa oli mun mielestä ihan mahdottomia. Koskaan en unohda sitä kaikenkattavaa tunnetta siitä kun oman lapsen diagnoosista tulee virallinen. Kun käteen ojennetaan paperi jossa se lukee koodein ja sanoin, kun siitä tulee totta. Kun elämä muuttuu lopullisesti. Kyllä se muuttuu vaikka lapsi on ihan sama kuin puolituntia aiemminkin. Kyllä se muuttuu vaikkei mikään muutukaan. Tuli se päivä, jona minun lapsestani tuli rikkinäinen. Ensin se oli rikki ja sitä yritettiin korjata kaikin keinoin kunnes lopulta ihminen ymmärsi ettei se oikeastaan olekaan rikki, se on toisenlainen ja mulla on vaan ollu ihan väärät käyttöohjeet. Tänään

Vuoden virallisena bileviikonloppuna naamis täyttyy juhlijoitten valokuvista. Bileitä löytyy vauvasta vaariin, hevosia-kissoja-koiria unohtamatta. Näinpä mekin. Lauantaina. Sunnuntaina. Maanantaina – virallisena päivänä, koko rahan edestä. Lauantaina pääsin katsomaan ulkosuomalaisia juhlia suomalaisen silmin – ainakin vähän. Perinteisesti me ollaan juhlittu semisuomalaisittain (pääosin suomalaisia) vappu ja halloween. Mutta kun meidän suomiseurat on aika kulahtaneita, jenkkivuosia on takana tuoreimmillakin toistakymmentä, konkarit kulkee jo kolmannellakymmenellä. Kun mukaan päästetään tuoretta verta on hauskaa kuulla huomioita. Me kaikki kun taidetaan tavalla tai toisella elää jossakin siellä muistojen ja nuoruuden Suomessa, oli se sitten Kallen Suomibaari tai lavatanssit siellä jossakin: ”Tota, oikeestiko te kuuntelette tällaista musiikkia?” – Joo. Tervetuloa Suomeen - silloin joskus. "Siis teidän bileruoka on ruisleipää ja munavoita?" - Nii-iiin? tämä