Tahdon Asiat

Sanainen arkku ei ole sulkeutunut... se sairastaa ja on viettänyt päivänsä vessassa ja olkkarin sohvalla kahden - kolmen lapsen alla. Se on nähnyt lukemattomia jaksoja Paavo Pesusientä – ihan kamala ohjelma. M ja L juoksi terapiat ja kävivät Trick-or-Treating L:n toimistolla... seuraavaksi ne on lähdössä kierrokselle tohon naapurustoon ja mä taidan painella sänkyyn. M ei tahdo pysyä mekossaan kun se odottaa että tulee tarpeeksi pimeetä. K:n eleganssia... Mun pipo ja siskon vanha yöpaita. 

Ajatelkaa jos joku joutuis työpaikallaan nostamaan takapuolensa tuolista kymmenen sekunnin välein koska joku tarvitsee jotakin? Ajatelkaa jos aamusta iltaan selvittelisitte alaistenne välejä ja sijoittelisitte niitä pitkin toimistoa niin ettei ne ylety toisiinsa ja pääse TAAS toistensa kurkkuihin kiinni. Ajattele jos alaisesi puhkeaisi vuolaaseen itkuun koska se ei saanut valita minkä värinen on Power Point presentaation taustaväri, kun sen olis just tänään PITÄNYT olla oranssi-sininen-punainen-vihreä-pinkki-keltainen. Tai saa raivarin kun tilaat sille väärän värisen nitojan tai palaverissa on väärää pullaa, tai kahvi on liian kylmää tai kuumaa tai sitä on kupissa liikaa tai liian vähän... Ajatelkaa jos joutuisitte töissäkin istumaan vessan ovi auki koska muuten alaiset vetää herneen nenään kun et oo tavoitettavissa... ajatelkaa.  Kotiäidin arkea ja samalla myös erityisopettajan arkea. M:n halloween bileissä seurailin taas luokan tapahtumia ja sivussa yritin autella, eikä kyllä k

Kerrottakoon nyt kaikille lukijoille että me ollaan turvassa. Me ollaan Länsirannikolla ja Sandy Itärannikolla. Uutisista ollaan seurailtu toisen rannan tapahtumia ja naamiksesta ystävien ja tuttavien kuulumisia. Meillä sataa vaan ihan tavallista sadetta. Mä sen sijaan tarkkailen taas maanjäristyskarttoja... meiltä kivenheiton päässä, British Columbiassa järisee... sunnuntaina 7,7 ja 4,8 ja 5,1 ja 4,6 ja 4,7... eilen 6,2 ja 5,0 ja lukemattomia alle viitosia... tänään 4,7... Illalla tarkistin taas pitkästä aikaa että taskulamppu on yöpöydällä ja kengät sängyn alla. Autossa takit ja kävelykengät kaikille, folihuopia ja hätälyhtyjä.  Ruokakaapissa on säilykkeitä, autotallissa vettä... kukaan ei tiedä koska. Nyt, kohta, illalla, huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa vai 50 vuoden päästä.... kaikki on kuitenkin yhtä mieltä siitä että paine laattojen rajalla on kasvamassa ja se ISO on tulossa. Ei siihen voi valmistautua tämän kummemmin ja pelossa ei kannata elää... tulee kun tulee j

Lasten fysioterapeutti Ms Rachel on tosi mukava nuori nainen. Mutta se on myös aika nuori – arvioisin vähän päälle kakskymppiä ja lapseton... Se ei siis mun mielestä tee tyhjäksi kenenkään ammatillisia kredittejä ja luotan siis ihan totaalisesti Ms Rachelin ammattitaitoon. MUTTA vähän näyttää siltä että meidän sangen voimakastahtoinen kaksvee O on jotakin mitä Ms Rachel ei ennen ole kohdannut. O ei heittäydy lattialle itkemään, se ei kilju ja huuda ja itke ja potki ja raivoa kuten veljensä. O sanoo EI. Se sanoo sen kuuluvasti ja painokkaasti, jopa uhmakkaasti kulmainsa alta... EI! – tai oikeastaan NOOOOOU! Se ilmaisee selkeästi ettei sillä ole pienintäkään aikomusta toteuttaa kysyjän pyyntöä ja ettei keskusteluvaraa ole. Pakkottamisesta seuraa spagetti... se ei edelleenkään ulise ja kilju se vaan on veltto kuin keitetty makaroni... Ms Rachelin pitää keksiä muita keinoja, seuraan mielenkiinnolla kuinka tässä käy. Autossa Mosaicin edessä odottelemassa terapiassa olijoita... maanan

Tää on mulle niitä aisoita joissa katastrofin odottaminen on oikeastaan pahempaa kuin katastrofi itse - koputtaa puuta – toivottavasti teoria ei muutu... Se pyörii ympärillä ja siitä kuulee huhuja oikealta ja vasemmalta. Se menee naapuriin ja mä jätän kassillisen tarpeita oven ulkopuolelle, en uskalla edes soittaa ovikelloa vaan poistun hiljaa ja laitan perään tekstarin... Se on käynyt jo siellä ja siellä ja siellä ja tulee välillä lähemmäksi ja menee sit kauemmaksi ja koko ajan sitä vaan odottaa koska se tulee... sen tietää että se tulee jossakin vaiheessa, väistämättä, SE tulee... vääjäämättä. Sitä toivoo että se kävi vaan pikaisesti, mutta kuitenkin järki sanoo että kyllähän se meillä on helposti viikon. Mä varaudun ja käyn valmiiksi kaupassakin... sitä varten tarvitaan paljon väritöntä juotavaa, suolakeksejä, omenasosetta, etikkaa, ruokasoodaa...  Viime yönä se sit tuli, mä tosin sain tietää vasta aamulla että meillä on vieraita. Avasin poikien oven, totesin - et ai, nyt se P

Mä oon koko päivän miettinyt mitä kaikkea pitää kirjoittaa ja nyt kun viimeinkin istun tässä koneen ääressä kumisee pää tyhjää... Kurpitsat saatiin kuitenkin kaiverrettua ja ohessa kuvasarja tehdystä työstä... M piirsi, pojat ronkki ja mä käytin veistä. Me ei tykätä kurpitsansiemenistä, joten jätin paahtamatta ja heitin roskiin... Aloitin uuden juoksuohjelman jos tällä kertaa selvittäis ilman vammoja ja flunssia, tai ainakin ilman vammoja. Juoksin siis puhelin toisessa kätösessä puhelimen ohjeitten mukaan ja muut ulkoilijat oli vähän hämmentyneitä tästä miehenäänestä joka käski just aina sillä hetkellä kun olin ohittamassa kävelijöitä hidastamaan tai nopeuttamaan tai kävelemään tai... kaikkeen löytyy siis oma äppi ja mun on pakko kehua tätä puhelimesta kuuluvaa kirittäjää. Käytiin synttäreillä ja siellä näin tuttavan, jonka poika on vasta saanut ASD diagnoosin (Autism Spectrum Disorder)... juteltiin ja se vaikutti jotenkin ihan hirvittävän ahdistunee

Eilen biletettiin ja tänään jatketaan...Oli tosi makeeta nähdä miten hirvittävän paljon M on edistynyt, miten se pärjäs molemmissa juhlissa ja sillä oli kivaa. Se oli niin polleena prinsessamekossaan, tukka pinkkinä... yhtä äitiä se korjas kun tämä totes että M:llä on punainen tukkakin ihan kuin Merida Bravella – M sanoi sille et ”No, It’s pink, not red” ja vielä vähän sellaisella äänensävyllä että onko toi aikuinen aivan urpo. Aamulla se nukkui kahdeksaan, meidän juhlija... Tänään jatketaan iltapäivästä ystävien tytön synttäreillä. Tiistaina koulun Halloween bileet ja keskiviikkona ”The night”. Nykyään se menee vapaaehtoisesti valokuviin, se hymyilee ja pelleilee pyydettäessä, se ei pakene yksinäisyyteen kun muut vieraat tulee... mä olen niin käsittämättömän ylpeä ja onnellinen kaikesta siitä mitä M on vuodessa oppinut... Ei kuiukkua ja raivareita juhlissa vaan juhlia eikä kiukkua ja raivareita edes kotimatkalla ja tänäänkään ei olla riidelty vielä kertaakaan ja kello on s

Yöllä oli ollut sähkökatko ja niinpä kahvia joutui hetken odottelemaan... Ulkona sataa, sataa, sataa ja tuulee, tuulee, tuulee... Sisällä meidän ”pesässä” on onneksi lämmintä ja toistaiseksi ihan mukavaakin. Mistä johtuu että lapset on yleensä aamuisin parhaimmillaan? Silloinkin kun itse on vielä uninen ja silloin kun ne on heränneet liian aikaisin ja vähän kitisevät unisia silmiään... useimpina päivinä tää on päivän paras hetki. Onhan se aika makeeta kuunnella kun noi hoilaa tuolla olkkarissa vuoron perään ”Happy Birthday to you...” ja ”Twinkle, twinkle, little star...” On pimeetä ja sataa, sataa, sataa... Apinat aamiaisella M:n aamiainen sen jälkeen kun se on "syöty" Nopealla silmäyksellä muiden ihmisten elämä vaikuttaa helpolta tai ainakin helpommalta.  Todellisuudessahan me nähdään useimpien muiden ihmisten elämästä vain se pieni siivu, se joka on tarkoitettu muitten nähtäväksi... hymyilevät kasvot, huoliteltu ulkoasu, itseleivottu leipä... harva t

Mä nautin suunnattomasti tästä tämän viikon suuresta kommenttimäärästä. Toki aiheetkin on olleet siihen houkuttelevia, niitä joihin kaikella on se oma sananen, oma näkemys, mielipide... osa aiheista on myös olleet sellaisia että niihin perinteisesti liittyy voimakastakin vastakkainasettelua. Kiitos keskustelusta! Se on ollut kivaa! Jos muistatte nollasin mun auton matkamittarin – tai trippimittarin – maanantaiaamuna. Tämä viikko on ollut sikäli poikkeuksellinen että kaksi terapiaa peruuntui, toinen terapeutin sairastumisen ja toinen mun hammaslääkärin takia. Pojat on olleet puolikuntoisia ja ajamista on näinollen ollut tavallista vähemmän. Loppulukema on 278km ja 6 tuntia 50 minuuttia. Kilometrimäärä ei ole kovin vaikuttava... 55,6km/päivä, mutta se aika...  1 tunti 22 minuuttia autossa – jokainen päivä. Lisäksi ajelin jonkin verran L:n bemulla... sinä hermoromahduspäivänä kävin yksin kaupassa ja tankkaamassa ja eilen ajoin hammaslääkäriin ja takaisin. Laitetaan siis vielä seuraa

Mun suhteeni jouluun on pakkomielteinen intohimoinen. Mulla on kaksi teoriaa tästä aiheesta – ei niin että kaikesta nyt ylipäätään pitäis aina olla teorioita, mutta kuitenkin – ensinnäkin lapsena mutsi oli aina jouluisin onnellinen ja hyvällä päällä, mitä nyt vähän joustamaton traditioiden suhteen ja toiseksi, mä olen itse ”joulun lapsi”. Mun teorian mukaan kaikille ihmisille se oman syntymän aika on tärkein tai paras aika vuodesta... joulukuun lapsena mä olen siis aavistuksen jouluorientoitunut. Vuosien mittaan - 19 vuotta - L on oppinut elämään tämän asian kanssa vaikka tulee itse kodista jossa joululla ei nyt niin hirvittävän suurta merkitystä ollut... se tietää, että mun T-Ä-Y-T-Y-Y saada elää joulu kokonaisvaltaisesti. Ero omaan äitiin on se, että meillä elää niin perinteet kuin ruokalistakin tarpeen mukaan ja tänä vuonna ajateltiin kokeilla tätä amerikkalaista mallia avata joululahjat joulupäivän aamuna... yhteen aikaan syötiin kalkkunaa, sit paahtopaistia kertaalleen ja n

Eilen oli kiireinen päivä... terapiaa, kardiologia, hammaslääkäri ja M:n lääkäri. Aamulla vielä muistin, että kouluun piti laittaa sähköpostitse tieto siitä että laittavat M:n koulusta bussiin... sitten se unohtui. Havahduin tähän asiaan puolikolmen aikaan hammaslääkärissä kun puhelin soi ja sitten tuli viesti, sitten se soi uudestaan ja tuli toinen viesti. Kolmannella soitolla mä tajusin että ne soittaa koulusta mitä tehdä... Mä ryntään se paperilappu kaulanympärillä tuolista pihalle soittamaan kouluun, siinä vaiheessa ne oli jo laittaneet tytön bussilla kotiin ja sopineet että opettaja odottaa koululla jos M sinne kohta palautuu bussin kyydissä... Tämä aamun aloitin maksamalla unohduksesta. Ostin kolme lahjakorttia Starbucksista ja vein yhden M:n SNAPS opelle, toisen erityisope Tiffanylle ja kolmas odottaa tossa pöydällä bussinkuljettaja Lisaa. M itse ei ollut tilanteesta moksiskaan, lähinnä harmissaan siitä ettei mentykään toimintaterapiaan niin kuin yleensä torstaisin koulun

L luki mun kirjoituksen sen ”harrastuksesta”, myönsi totuuden ja ryhtyi mielipuuhaansa – statistiksi... se lähetti mulle sähköpostilla – tosta pöydän toiselta puolelta - erilaisia faktoja ja tässä siis niitä... On siis tärkeää että lukijat tietävät seuraavat asiat... Olemme omistaneet - hmmmmm, rahoitusyhtiö tai pankki on omistanut 29 autoa, yhtään autoa ei olla omistettu ihan itse. Jos lasketaan mukaan myös mun työsuhdeautot, on autoja ollut 39 Sinä aikana (10 vuotta) kun ollaan asuttu Yhdysvalloissa ja meillä on taloudessa ollut kaksi autoa, on autoja ollut yhteensä 18 Paljonko tähän lystiin  L:n harrastukseen on täällä jenkeissä tähän mennessä palanut rahaa? Autojen pääoma, korko ja arvonalennus 2002 -2012: Kuukausimaksut, käsiraha (vain kerran) $103478 eli $4311/vuosi/auto eli $11/paiva/auto Huoltokulut: $6234 eli $623/vuosi eli $311.50/vuosi/auto Rengaskulut: $727 eli $36.25/vuosi/auto Pelkkää säästöä siis! (Tämä on tätä naisenlogiikalla säästämistä – ostin s

Mä muistan lapsuudesta mutsin - ”hermoromahdukset” – kun se istui kylppärissä itkemässä ja mua pelotti. Eihän mulla kai mitään varsinaista syytä aihetta ollut siihen pelkoon, mutta silti aikuisen romahdus on rumaa ja lapsen silimissä pelottavaakin katseltavaa. Aikuisen kuuluu olla vahva ja jos aikuiset itkee on lapsen silmissä tosihätä. Mun onneni on että autistit ei prosessoi tunteita niin kuin me muut ja ne ohittaa toisen hädän olankohautuksella... M pelkää kojootteja ja sijaisopea ja tulipaloa, ei mun hermoromahdusta. Pojat on niin pieniä ettei ne tajua niin kauan kuin mä ymmärrän kyynelten läpi hymyillä, ottaa syliin ja halata. Mä yritän välttää näitä ja silti mä aina kerran vuodessa löydän itseni jostakin ulisemasta... viimeksi heinäkuussa 2011. Eilen mä itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Itkin kaikkea... T:n kuolemaa, M:n autismia, keuhkoveritulppaa, rotanmyrkkyä, väsymystä, äitisuhdetta... Itku puhdistaa ja tänään jaksan taas nähdä miten hyvin meidän asiat on. Mun vaan

Meillä on ihan järkyttävän hiljaista. Molemmat pojat nukkuu, siis ihan oikeesti nukkuu päiväunia ja mä juon kahvia ja syön keksiä – kohta on paketti tyhjä – ja mietin syntyjä syviä... Kahdelta olis mun hammaslääkäri, hammaspuhdistus ja tunnin rauha itselle. Neljäksi varasin M:lle lääkärin, saavat punnita sen ja ottaa verikokeet... selvitetään onko se oikeesti väsynyt vai onko ”väsynyt” M:n tapa ilmaista ettei se halua. Musta tuntuu siltä kuin olisin törmännyt seinään. Kai mä tavallaan törmäsinkin... mulla ei ole aavistustakaan mihin tyrkkäsin farkkuni eilen ja aamulla lopulta luovutin ja vetäisin jalkaan legginsit. K:n heitin autoon pelkässä vaipassa ja vaatteet perässä, puettiin sit perillä. Ehkä munkin pitäis mennä päikkäreille. Ainakin otan kirjan - ystävän lähettämän - ja heittäydyn tohon sohvalle... Jos ette ole lukeneet, lukekaa ihmeessä Eve Hietamiehen "Yösyöttö" M eilen L:n duunissa

Uus päivä, uus yritys... etukäteen kyllä jo hirvittää lähteä ton kaksikon kanssa lääkäriin taas odottelemaan – siis mun lääkäriin, ei niitten... Niitten lääkäri oliskin ihan jees, niissä on totuttu lapsiin, ne on suunniteltu lapsille ja siellä on niille tekemistä. Mun lääkäreissä on vaan väsyneitä vanhuksia ja tylsiä odotustiloja ja lääkäri joka tulee sitten kun siltä tuntuu – tai siis sillä on enemmän asiakkaita kuin aikaa ja kaikille se silti antaa sen ajan minkä kukin tarvitsee... L on ihana mies. Se kysyi oonko mä kondiksessa ja voiko mut jättää tänne näitten kanssa. Se kysyi haluanko lähteä johinkin ihan vaan yksin. Haluan, en vaan tiedä koska ja mihin ja mitä siellä tekisin... lukisin kirjaa, söisin hyvin, surffaisin, kiertelisin kaupoissa, nukkuisin... Reilu vuosi sitten olin viikonlopun yksin San Franciscossa, se oli oikeesti ihanaa. Se sanoi TAAS että pitäis vähän hellittää, laskea standardeja, yrittää vähän vähemmän. Kasvaa ne kuulemma vähemmälläkin, kai ne kasvaa ja tr

Kello neljään mennessä olin taistellut itseni L:n duunin kautta M:n terapiaan, sieltä kaikki kolme hammaslääkäriin, taiteillut kolmen lapsen hammaslääkärintarkastukset ja puhdistukset, ajanut kotiin pikalounaalle, vastahakoisen tytön balettiin ja sieltä kotiin. Baletin ajan hillitsin riehuvia poikia baletin aulassa... mitä luulette, osaako kaks kasvee poikaa riehua hiljaa? EI. Kotona M rikkoo poikien rakentaman palikkakaupungin koska mä kehuin sitä hienoksi, se ei edelleenkään kestä sitä että muutkin saa huomiota multa, se on raskasta enkä mä tiedä mitä mun pitäis edes asialle tehdä. L on sitä mieltä että mä en vaan ymmärrä mun lasta, mä olen sitä mieltä että mä en vaan osaa. Aamukahdeksasta mussa kasvoi tunne että mä en selviä mun elämästä. En ihan oikeesti selviä, en kunnialla tai edes kunniatta... en jaksa, en pysty, en halua, en selviä...en osaa, mä en osaa tehdä tätä, ja KUKAAN ei huomaa että mä en pysty tähän. Neljältä istuin oman makuuhuoneeni lattialla ja ujelsin kuin pie