torstai 19. huhtikuuta 2018

elämää perheessä




Mä jotenkin aina ajattelen että elämä on yhtälailla samalaista ja erilaista kaikkialla. Siis samanlaista niin että aamulla mennään töihin ja kouluun ja kuka minnekäkin, illalla tullaan kotiin, syödään, katsotaan telkkaria, tehdään läksyjä ja mennään nukkumaan. Erilaisuus tulee meidän jokaisen taustoista ja siitä tosiasiasta että perheitä on erilaisia kaikkialla maailmassa. Niin kuin lastenkirjoissa opetetaan, on perheitä joissa on isä ja äiti, perheitä joissa on isä tai äiti, perheitä joilla on kaksi äitiä tai kaksi isää tai ehkä täti, setä tai isovanhempi... Toisissa perheissä on monta lasta, osassa ei lapsia laisinkaan. On sellaisiakin perheitä joissa asuu monta perhettä saman katon alla tai useampi sukupolvi yhdessä. Mutta nämä kaikki pitää kai paikkansa tavalla tai toisella kaikkialla maailmassa. Maa muuttuu ja puitteet sen mukana, mutta perhe sinällään on kuitenkin perhe.

Onnensäikeet ja huolenaiheet vaihtelee riippuen kulttuurista, varallisuudesta ja siitä missä sattuu asumaan, mutta loppupeleissä rakkaus on rakkautta kaikkialla, suru surua ja ilo iloa. En tiedä saatko kiinni ajatuksesta, mutta se menee jotenkin niin että se ilo on itsessään ihan samanlaista oli se sitten iloa siitä että kykenee tarjoamaan perheelleen aterian ja yösijan tai lomamatkan paratiisisaarelle. Vaikka puitteet on eriarvoisia, on tunne sinällään sama ja samanarvoinen.

Meidän perheessä on isä ja meidän perheessä on äiti. Meidän perheessä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa - kaksoset. Isä on töissä ja äiti on töissä. Lapset käy koulua. Koira, Martta jää usein päiväksi kotiin. Joskus se tulee mun mukaan toimistolle. Meidän perhe on nopeasti katsottuna sellainen ihan tavallinen perhe. Se on tavallinen vaikka katsois vähän tarkemminkin. Tavallinen perhe joka asuu tavallisessa omakotitalossa, tavallisessa naapurustossa kaupungin laitamilla, esikaupunkialueella.

Maanantai


Uusi viikko ja uudet säädöt. Eletään kevättä, mun kiireisintä työrupeamaa. Fredde tiputtaa lapset lähtiessään koulubussille. Mä muiskautan kolmikolle pusut poskille ja muistutan etten ole kotona kun ne tulee ja jään tekemään töitä työpöydän ääreen olohuoneen ison ikkunan eteen.

Iltapäiväksi ajan toimistolle valmistautumaan asiakastapaamiseen. Onneksi meillä on sellainen perhe jossa on kaksi tasapäistä vanhempaa, monessa perheessä äiti on se jonka on oltava kotona vastaanottamassa lapsia. Meillä se on ihan kumpi nyt kerkiää, kunhan on jompikumpi kotona ainakin sillei suunnilleen koulun jälkeen.

Oon kotona vasta yhdeksän pintaan illalla. Autosta soitan ensin Freddelle ja sanon olevani matkalla, sitten poikien kummitädille joka yritti tavoitella mua varhemmin. Väsyttää. Fredde on laittanut lapsille ruokaa, mun ja sen päivällinen on jo uunissa odottamassa et käyn vaihtamassa vaatteet. Martta höseltää jaloissa kaivaten huomiota. Avaan oluen ja ruokin koiran. Mistä ihmeestä se johtuukin että koiran ruokkiminen on aina mun homma, ja sit ne miettii miks se on eniten kiinni just mussa. Tottakai se on. Minä ruokin. Minä koulutan. Minä lenkitän. Virallisesti se on Tättiksen apuväline, palveluskoira.  En jaksa edes kysyä onko läksyt tehty, kait ne on.

Yksi kolmesta nukkuu meidän sängyssä, näin on useimpina iltoina. On ennemminkin poikkeus että me ollaan Fredden kanssa ihan kahdestaan meidän sängyssä.



Tiistai


Tättis täyttää kymmenen. Mun pieni ihana Tättis. Herään kuudelta niin kuin aina. Pakkaan lasten lounaat kylmälaukkuihin; maapähkinävoileipä, mansikoita, vesipullo. Eväslaukkujen päälle välipalaksi kuivattuja banaanisipsejä ja energiapatukka. Teen synttäriaamiaiseksi muffiseja ja nostan lahjapaketit autotallista keittiöön. Me lauletaan päivänsankarille, se avaa lahjat ja sit me syödään yhdessä aamiaista. Useimmiten me syödään yhdessä aamiaista paitsi Fredde joka lähtee yleensä ennen meitä.

Tiputan lapset koululle matkalla toimistolle. Koulu alkaa viittä vaille yhdeksän ja loppuu puolineljältä. Aina. Paitsi keskiviikkoisin se loppuu jo kahdelta. Jatkan matkaa palaveriin ja sieltä jumppaan. Illalla mä en lähde yleensä mihinkään, ellen ole töissä. Illat on perheaikaa ja kotiaikaa.

Kävelen Martan kanssa lapsia vastaan koulubussille vähän ennen neljää. Yleensä ne kävelee bussilta kotiin keskenään, mutta se syntymäpäivä. Ehdin paikalle parahiksi kuulemaan miten bussinkuljettaja laulaa lasten kanssa onnittelulaulun Tättikselle. Fredde ajaa bussipysäkin ohi ja me vilkutetaan sille. Jahka päästään kotiin ne tekee läksyt, matkalla jutellaan koulupäivästä ja elämästä yleensä. Tättistä ärsyttää sen veljet, meidän perheessä sellaista tapahtuu aika usein.

En laita ruokaa tänäänkään. Tättis valitsee ravintolan ja me mennään ulos syömään. Kotona odottaa jälkiruuaksi kakku. Ennen nukkumaanmenoa koko lauma käy kylvyssä. Ennen kylpyä tarkistan täikammalla kaikki kolme päätä, löytyihän Tättiksen repusta se paras lahja – luokkatoverilta on löytynyt täitä.



Keskiviikko


Viikko on puolivälissä. Me kävellään aamulla bussipysäkille. Fredde on mennyt menojaan aikaa sitten. Mä palaan takaisin kotitoimistolle ja jatkan siitä matkaa kävellen vanhempainyhdistyksen kokoukseen. Kokouksen aikana teen samalla töitä. Se kostautuu parina virheenä jotka asiakas onneksi huomaa ja pyytää korjaamaan.

Iltapäivällä jatkan työntekoa koiran nukkuessa mun jaloissa. Ikkunanpesijät käy pesemässä ikkunat ja mä käyn sopimusneuvotteluita sähköpostilla, tekstarein ja puhelimitse. Lapset tulee kotiin, tekee läksyt, syö välipalansa, kiukuttelee sopivasti ja siirtyy ulos leikkimään naapuruston lasten kanssa. Mä mumisen satunnaisia vastauksia kysymyksiin tietokoneeni takaa. Ollipoli kysyy miksi mä olen vihainen, vastaan etten ole vihainen vaan yritän keskittyä.

Fredde soittaa matkalta ja kysyy mitä tarvitaan kaupasta – pullo viiniä ja mansikoita, päivällinen valmistuu tänään grillissä.



Torstai


Paistan aamiaiseksi pannarin. Tättis käy olkkarin sohvalle peiton alle odottamaan että mä herätän jannut. Ajan lauman kouluun ja jatkan koululta matkaa myyntikohteen kautta toimistolle. Iltapäivällä me käydään Martan kanssa lenkillä. Kun lapset tulee koulusta mä istun kotitoimistossa työnteossa. Reput lentää naulakkoon ja joukko jatkaa matkaansa suoraan pihalle. On torstai, torstaisin ei ole läksyjä. Älä kysy miksi, en tiedä.



Perjantaina oon menossa Tättiksen kouluretkelle mukaan. Ne on lähtee luokan kanssa ympäristökeskukseen päiväksi ja tarvittiin kuskeja. Ensi viikolla on poikien kouluretki tiedekeskukseen. Menen mukaan kouluretkille aina kun pääsen, se on mun työn hyvä puoli - joustavuus.

Meitä vastapäätä asuu meksikolainen perhe. Niillä on kaksi lasta. Viereisessä talossa asuu kuwaitilainen perhe. Niilläkin on kaksi lasta. Kuwaitilaisten vieressä asuu kakistanilainen kolmen lapsen perhe, heistä seuraavana Michiganistä tänne muuttanut perhe jolla on kolme lasta. Michiganien vieressä asuu kenialaiset. Kenialaisilla on kaksi lasta. Heidän vieressään asuu kahden intialaisen perheen yhteisö, taloudessa neljä lasta. Siitä seuraavana asuu yksin poikamies ja poikamiehen vieressä kiinalainen perhe. Kiinalaisten naapurina on poliisin perhe, uusperhe johon kuuluu miehen kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Niitten meksikolaisten naapurissa asuu brasilialainen kolmen lapsen perhe, sen vieressä puolalaiset ja niitten vieressä korealaiset. Kansainvälisiä perheitä. Kaikki tavallisia perheitä, tavallisessa omakotitaloissa, tavallisella esikaupunkialueella Seattlen laitamilla.



torstai 12. huhtikuuta 2018

eka kerta pitkään aikaan


Jotta ei pääse syntymään mitään väärinkäsityksiä niin kerrottakoon nyt alkuun että mä en tosiaankaan ole mikään fitness-tyyppi vaan enneminkin se pesunkestävä sohvaperuna joka seuraa muitten urheilusuorituksia mieluiten viinilasin tai oluen kanssa terassilla ja jonka mielestä juoksulegginsit on hyvät koska ne on ennen kaikkea mukavat.

Niin kuitenkin pääsi käymään että tämäkin himoliikkujien ympäröimä, keski-ikäinen ylipainoinen nais-ihminen päätti kokeilla liikuntamuotoa jonka nimiin yksi hänen ihanista lääkäriystävistään vannoo. Mies joka bilettää viikonloput Seattlen klubeilla poikaystävänsä kanssa, rakastaa hampurilaisiaan eikä elä päivääkään ilman viiniä. Tämä sama mies hurahti tähän juttuun vuosi sitten mun hymyillessä vieressä ymmärtäväisesti viiniä siemaillen ja hiljaa ajatellen että hyvä jos jaksaa kuukauden. Mutta kun se hurahdus on vuodessa syventynyt jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi rakkaudeksi ryhmäliikuntaa kohtaan ja miehen puheessa vilahtelee soutu- ja juoksuviikot niin pakkohan munkin oli kokeilla. Ensin toki tekstasin sille sunnuntaina ja kysyin että kuolenko mä sinne. Mies kysyy että mitä mun sydänlääkäri sanoo asiaan ja vastaan että pumppu kyllä kestää. Eikun siitä vaan...



Niinpä marssin maanantaina Orange Theoryn toimipisteeseen ja sanon tiskin takana seisovalle timmille lihaskimpulle että haluan kokeilla. Mies katsoo mua päästä varpaisiin ja takaisin varpaista päähän ja toivottaa tervetulleeksi. Sitten se suosittelee mulle unlimited jäsenyyttä. Mä hörähdän nauramaan ja sanon että eiköhän näin alkuun kerta viikossa riitä. Se katsoo mua uudestaan  ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja toteaa että jos mä jotain muutosta haluan niin siitä ei kyllä ole yhtään mihinkään. Heikompi olis tässä vaiheessa ja sanonut kiitos ei ja lähtenyt. Mä vastaan että yksi kerta viikossa on sata prosenttia enemmän kuin tämänhetkinen tilanne. Tässä kohdassa mut pelastaa nuori nainen joka sanoo lihaskimpulle että on hyvä aloittaa varovaisesti. Huokaan helpotuksesta ja varaan ekan tunnin kokeilumielessä seuraavalle päivälle. Kotimatkalla käyn ostamassa itselleni halvimmat mahdolliset lenkkarit koska epäilen ettei sinne voi mennä vaelluskengissä.

Seuraavana aamuna ahdan päälleni kummallisesti kutistuneet urheilurintsikat, vähän liian pienen urheilutopin ja kulahtaneet legginsit. Ne paremmat kun on varattu työkäyttöön. Ohjeitten mukaan täytän vesipullon ja pakkaan sen pyyhkeen kanssa autoon.

Alkuhaastattelussa multa kysytään minkälaista liikuntaa olen harrastanut viimeaikoina. Kysyn mukavalta naiselta vastakysymyksenä että mitä lasketaan liikunnaksi? Noooo... kävely... Joo! Mä kävelen. Useimpina päivinä älykellon askelmittariin tulee noin kymmenentuhatta askelta. – No mutta liikuthan sä! Niin kai, mutta en mä harrasta liikuntaa. Se kysyy koska mä olen ollut parhaimmassa kunnossa ikinä, vastaan että joskus parikymppisenä kun ajoin pyörällä töihin ja kävin jumpassa monta kertaa viikossa. Siitä on aikaa parikymmentä vuotta. Se kysyy muitakin kysymyksiä, niin kuin tavoitteita ja kerron että mun suurin tavoite on olla kuolematta sydän- ja verisuonitautiin keskenkaiken. Naista naurattaa. Mua ei naurata.



Käyn vaihtamassa lenkkarit jalkaan ja asetin lasin taakse odottamaan oman tunnin alkamista. Mun vieressä seisoo nainen, selkeä himoliikkuja, se kysyy onks tää mun eka kerta. Nyökkään. Se kysyy et hermostuttaako, vastaan että saan ihan just hyperventilaatiokohtauksen ja kuolen ennen kuin koko juttu edes alkaa. Kerron samaan hengenvetoon nähneeni painajaista edellisenä yönä, unessa seisoin siellä tunnilla ja ohjaaja sanoi mulle toistamiseen että mä olen tiellä. Nainen ottaa mua kiinni olkapäästä, katsoo mua silmiin ja sanoo että hyvin se menee. Hyvin se menee. Me ollaan kaikki joskus aloitettu. Hymyilen.

Valmentajaohjaaja selittää mulle miten homma toimii. Saan oman juoksumaton, soutulaitteen ja kuntosalisysteemin. Se sanoo ettei juoksumatolla tarvitse juosta, että kävelemällä saa ihan saman aikaan kuin juoksemalla, että heillä on hikipinkojakin jotka ei juokse. Hyvä. En voi juosta, selkä ei kestä. Käydään läpi soutulaitteen toiminta ja muut systeemit ja sit se alkaa.

Kävele ensin puoli mailia, vaihda soutulaitteeseen ja souda viisisataametriä. Takaisin juoksumatolle, sitten soutulaitteeseen ja taas takaisin kävelemään. Seuraan sykettä monitorilta, poimin pisteitä oikealta ja vasemmalta. Toivon että olisin tuonut vesipullon sijasta vesiämpärin. Välillä tasoitan hengitystä ja sit taas jatkan ohjeitten mukaan. Ohjaaja kehuu. Useampi tunnillaolija käy antamassa yläviitosen. Seuraavaksi on lihaskunto-osuus. Seuraan valmentajan ohjeita, etsin itselleni kaikista keveimmät painot ja ryhdyn hommiin. Valmentaja käy vaihtamassa mun painot toisiin ja kuiskaa että mä jaksan enemmän, huomaan jaksavani.

Orange Theory


Tunti – 60 minuuttia – menee hujauksessa. Kertaakaan en ole ajatellut että kuolen. Olen itseasiassa yllättynyt siitä miten kivaa mulla oli. Muut tunnilla olijat tulee yksitellen ja yhdessä kehumaan mua, sanomaan että pärjäsin tosi hyvin ekakertalaisena. Että ihanaa et olen aloittanut ja tullut mukaan, tervetuloa ja uudet yläviitoset. Olen kieltämättä aika ylpeä itsestäni. Lähtiessä varaan uuden tunnin seuraavalle viikolle. Aavistelen että saattaa vähän kolotella jälkikäteen. Laitan tekstarilla kuvan mun uudesta sykemittarista ystävälle. Se onnittelee ja tsemppaa. Illalla toinen lääkäriystävä on lisännyt mut Orange Theory Redmondin someryhmään. Se laittaa viestiä että käy jumpassa aamuviideltä ja et olis kivaa mennä yhdessä. Vastaan ettei musta ole jumppaamaan siihen aikaan ilman sydänpysähdystä, teho-osastolääkärinä se lupaa elvyttää jos tulee tarve.

Se mitä tapahtuu seuraavaksi kiteyttää sen miksi rakastan tätä maata. Mut toivottaa tervetulleeksi kymmenet mulle tuntemattomat ihmiset. Ne antaa mulle vinkkejä siihen miten lihaskipua kannattaa hoitaa seuraavina päivinä, kertoo omasta aloituksestaan ja onnittelee mua mun ekasta askeleesta. Jokaisen viesti on sama; ihanaa kun tulit mukaan. Osa oli ollut mukana samalla tunnilla ja muistaa sanoa miten hyvin pärjäsin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa. Tänään kävin ostamassa itselleni sopivat urheiluliivit ja yläosan joka oikeesti mahtuu päälle. Ei musta ole tarkoituskaan tulla sitä lihaskimppua siinä tiskillä, mutta ei tästä varmasti haittaakaan ole.



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

ihana some


Someäidin lapsi tubettaa aamulla. 


Someäiti täällä terve. Siis sellainen äiti jolla on kolme lasta, kaksi puhelinta, iPad, älykello ja sit tietty läppäri. Someäiti aloittaa päivänsä LinkedIn:ssä aamukuuden aikaan, siirtyy siitä Facebookiin ja Instaan. Pinterestiäkin se käyttää ainakin melkein jokainen päivä. Illalla viimeksi sängyssä, katsottuaan ensin padiltä telkkaria se kurkkaa viimeiset somejutut ennen nukkumattia. Seuraavaksi sen pitäis vielä ottaa omakseen YouTube ja Twitter muutenkin kuin käyttäjän roolissa.

Someäidin lapset tietää että poseerata pitää vielä kerran, maitolasin voi kaataa uudestaan että siitä saa just oikeanlaisen kuvan ja ruoka-annoksesta ei voi syödä ennen kuin someäiti on kuvannut sen. Someäidin lapset tietää myös että parhaat kuvat tulee harjoitellulla sattumalla. Sen lisäksi että mutsi ottaa samasta asiasta kymmeniä kuvia, niin se pyytää lapsia kääntymään selin, kääntämään kasvonsa ja esittämään ettei someäiti hääri ympärillä kameransa kanssa. Someäidin lapset on tottuneita someäidin touhuihin eikä someäiti usko että ne erityisesti kärsii somelapsuudestaan. Ehkä jonakin päivänä someäiti huomaa olleensa katastrofaalisen väärässä, toivottavasti someäidillä on varaa maksaa someäidin lasten terapiat jos siihen tullaan.

Someäidin kaksi puhelinta ja älykello. 


Someäiti vuorovaikuttaa monta kertaa päivässä. Someäiti on somessa monta kertaa päivässä koska se on tärkeä osa someäidin työtä. Toisinaan someäiti maksaa siitä että someäidin kuvia ja juttuja puffataan vähän enemmän ja laajemmalti, koska on tärkeää olla esillä. Itseasiassa someäiti kouluttaa omassa työyhteisössään ihmisiä somen käyttöön sen sijaan että kannustaisi somelakkoiluun. Koska some nyt vaan on nykypäivää ja somen avulla tavoittaa kohderyhmän nopeasti, laajasti ja edullisesti.

Someäiti asuu älykodissa jonka ovi aukeaa kännykästä etänä, valot on automatisoitu tai toimii liiketunnistimin, ja alakerran keskiössä on tietysti Alexa. Alexa auttaa lapsia läksyissä, kertoo tuoreimmat uutiset, leikkii hauskoja leikkejä, vastaa kysymyksiin ja tilaa tarvittaessa aamiaisen etuovelle aamukuudeksi. Etuovella kamera valvoo tulijoita ja menijöitä, ja kännykän kautta voi kertoa kuistilla seisoville naapurin lapsille että me ollaan ihan kohta kotona. Someäidin perheenjäsenet tietää missä kukakin kulkee koska jokaisella on laitteessaan sovellus josta toisen sijainnin voi tarkistaa, ja jutteleepa someäidin perheen autotkin kännyköitten kanssa laittaen viestiä siitä mihin auto on pysäköity, koska pitää tankata tai viedä auto huoltoon. Kumpikin perheen ajoneuvoista osaa myös itsenäisesti hälyttää apua paikalle mahdollisen onnettomuuden sattuessa.

Someäiti pitää somen lisäksi teknologiasta noin yleensä, eikä someäiti oikein ymmärrä miksi monopolin pelaaminen Xboxilla on huono asia ja lautapelinä hyvä. Someäidin lapset pelaa yhdessä Xboxia tai netin kautta koulutovereitten kanssa Robloxia ja someäidin silmissä se on yhdessä tekemistä. Tietokonepelien tekeminen kehittää ongelmanratkaisukykyä ja hienomotoriikkaa. Someäiti ei myöskään ymmärrä miksi lukeminen iPadiltä ei ole lukemista, mutta paperikirjan lukeminen on, tai miksi telkkarin katsominen telkkarista on jotenkin parempi kuin saman asian tekeminen padin tai puhelimen ruudulta.

Someäiti ei pyri rajoittamaan somenkäyttöä, someäiti ei lähde mihinkään ilman älykelloaan joka toimii myös puhelimena, sähköpostina, mesenä ja somena. Useimmiten someäidillä on mukanaan kaksi puhelinta, läppäri ja älykello. Koskaan kun ei voi tietää mihin törmää ja mitä tarvitaan. Eilisestä ilveksestä someäiti ei tosin onnistunut nappaamaan kuvaa koska puhelin jäi keittiön pöydälle kun someäiti päästi Martan pissalle. Someäiti ei muuten edes ymmärrä hävetä omaa someäitiyttään koska some on oikeastaan sen mielestä aika hyvä juttu.

Just nyt someäidin lapset leikkii pihalla sotaa puupyssyjen kanssa. Niillä näyttäis olevan aika kivaa naapureitten kanssa. Moderni teknologia, internet ja some eivät sulje elämää ulkopuolelle vaan antavat elämälle sitä paljon puhuttua lisäarvoa. Tuleva sukupolvi kasvaa samanlaisessa murroksessa kuin sodanjälkeinen sukupolvi aikanaan. Heidän arkipäiväänsä ovat älypuhelimet, älykodit ja se some, eikä se someäidin mielestä ole yhtään huono asia. 


Someäiti osui kännyköineen paikalle kun koulun opo kakutettiin. 




lauantai 7. huhtikuuta 2018

kevätlomalla


Pitäis kai olla jotain fiksua sanottavaa mutta ei ole. Ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa ja nekin jutut joita olen lukenut kipinän toiveessa eivät ole johtaneet mihinkään. Niin että ei tänne kuulu mitään mielenkiintoista. Se kevätloma, se jona me ei menty mihinkään vaan pyörittiin ihan omilla nurkilla kun kaikkialla tuntui olevan yhtälailla surkea sää.

Kivaa meillä on ollut, katsokaa vaikka kuvia...

Tacoma on kaupunki Seattlen eteläpuolella. Ennen kehnomaineinen kaupunki valittiin taannoin yhdeksi parhaimmista paikoista asua Yhdysvalloissa. Vielä silloin kun me muutettiin tänne, ei Tacomaan oikeastaan ollut mitään asiaa. 

Autotyypin paratiisi - Fredde - LeMay America's Car Museum huikeine autokokoelmineen. 

Museon ylimmästä kerroksesta voi ihailla kaupunkia. 

Marttakin oli mukana museoretkellä. 

Lautalla matkalla takaisin kotiin. Tacomaan pääsee toki ihan lautoittakin, mutta lauttamatka tekee retkestä hauskemman. 

Pääsiäisylläri.

Meidän jannut rakastaa käydä tässä huonekaluliikkeessä haaveilemassa. Ne leikkii et ne asuu nelikerroksisessa näyttelyssä, on kuuluisia ja järjestää siellä bileitä kaikille kavereille. Äiti tietty pääsee aina kaikkiin kemuihin näissä leikeissä. 

Restoration Hardwaren näyttelytila on kokemisen arvoinen ihan ilman leikkiäkin. 

Seattle Queen Annesta

Johdinauto muistuttaa omasta lapsuudesta Helsingissä. 

Käytiin me katsastamassa nää Amazonin kuplatkin...
...ja kauppa jossa ei ole kassoja vaan maksu tapahtuu automaattisesti puhelinsovelluksen avulla.




Käytiin pannariaamiaisella vähän paremmassa ravintolassa. 

...ja aika monta kertaa mun asiakkaitten raksalla. Hieno tulee!
...ja seuraava museo - Kentsun pyynnöstä - MOHAI, Museum of History and Industry

rautatietä rakentamassa




Kaupungissa on korkeita taloja.

...ja kotikaupunkituristit menee tietysti kauppahalliin.



...ja käy syömässä dumplingeja. Ruokakriitikoitten mukaan yhdessä maailman parhaimmista kiinalaisista ravintoloista. 

Käytiin me leffassakin.

Ja liimattiin lastareita yhteen silmäkulmaan.

Ja tehtiin leipäjuustoa jälkkäriksi. 

Niin, että vaikkei mulla kauheesti ole asiaa, niin hyvä loma meillä oli. Lisäksi tehtiin useampi palapeli yhteistyössä Tättiksen kanssa. Syötiin hyvin myös kotona. Käytiin panimoissa ja viinitiloilla. Shoppailtiin sopivasti. Tehtiin vähän töitä ja nukuttiin aamuisin pitkään, no okei, mä heräsin aina kasiin mennessä. 



sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

yksi niistä




Pieni tyttö istuu pulpetissaan ja nyppii sormiaan, näen että se yrittää kovati pidättää kyyneleitä ja peittää harmistuksensa siinä onnistumatta. Opettaja rientää apuun ja kysymään mikä on hätänä, kuuntelen vähän kauempaa sillä vaikka olen luokassa en halua puuttua ja osallistua, tiedän että näitä on aika usein. Tyttö sanoo että sen naapurin paperit ovat hänen pulpetillaan, hänen työtilassaan. Opettaja sanoo että eihän se haittaa jos ne tulee puolentuumaa pulpettien rajojen ylitse. On ahdasta, kaikilla pulpetillaan tehtävään liittyvät viisi monistetta, kaikkien paperit on vähän naapurin pulpetilla. Pieni tyttö ei enää kykene pidättämään kyyneleitään ja purskahtaa vuolaaseen itkuun, opettaja katsoo muhun ja mä kävelen luokan halki... Tai ei se enää mikään pieni ole, se on jo niin iso ettei sen enää kai pitäis näin kauheesti moisesta hermostua, ei kukaan muukaan kärsi niistä naapurin papereista, mutta mun lapseni kärsii. Lopulta tilanne ratkeaa niin että se pieni tyttö siirtyy papereineen pienryhmäpöytään tekemään ryhmätyötä itsekseen. Kyyneleet kuivuvat poskille ja elämä jatkuu.

Muutamaa minuuttia myöhemmin se itkee taas. Kysyn siltä mikä nyt on hätänä ja huutaa kuiskaamalla että toi nainen väittää että hänellä on tehtävät tekemättä... se on väärässä! Se nainen on tytön luokkatoverin äiti ja mun ystävä. Äiti katsoo mua kysyvästi, mä kysyn mitä tapahtui ja se kertoo että tytön sammakopäiväkirjasta puuttui hypoteesiin liittyvät kysymykset. Äiti kuiskaa mulle ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Nyt tyttö ei enää kuiskaa, se huutaa: “Mutta kun mä olen tehnyt ne! Sä olet väärässä.” Toinen äiti näyttää hämmentyneeltä, vähän säikähtäneeltäkin. Mä sanon ettei tää ole sen vika, ettei tää oikeesti liity nyt siihen päiväkirjaan yhtään mitenkään. Tytöllä menee alle minuutti kun se kopio opettajan kysymykset omaan päiväkirjaansa. Tilanne on ohi.

On pitkäperjantai. Edessä on pääsiäinen ja viikon kevätloma. Pientä tyttöä ahdistaa pääsiäinen. Sitä ahdistaa loma. Sitä ahdistaa se ettei maanantaina mennä kouluun ja ettei ole ihan tarkkaa mielikuvaa siitä miten seuraavat päivät kulkee. Ahdistus vyöryy yli äyräitten ja purkautuu kyyneleinä ja harmistuksena kesken koulupäivän.

Lauantaina me lähdetään tanssitunnin jälkeen retkelle automuseoon. Muut kävelee edeltä sisään museoon kun mä jään autolle päästämään Martan pissalle ja puen sille työvaatteet. Martta tulee mukaan museoon. Museon kassalla kohtaan seuraaven tilanteen. Tyttö kieltäytyy laittamasta ranneketta koska se ei pidä siitä miltä rannekkeet tuntuu. On museovirkailijan vuoro näyttää hämmentyneeltä. Lopulta meillä kaikilla on ranneke. Tyttö kulkee meidän perässä jupisten itsekseen. Muistutan sitä että tämä paikka on hänen isänsä paratiisi, että ehkä meidän kaikkien pitäis suoda Freddelle mahdollisuus ihailla mittavaa autokokoelmaa, että tyttö kestää kyllä hetken. Tyttö pyytää isältään anteeksi, mutta samaan hengenvetoon muistaa kuitenkin sanoa että ranneke tuntuu pahalta ja että hänestä automuseo on ihan tyhmä paikka eikä hän oikeastaan halua yhtään olla siellä. Sellainen puolittainen anteeksipyyntö.

Muutamaa tuntia myöhemmin me ollaan lautassa matkalla takaisin kotiin. Jannut juoksee lautan tyhjällä ulkokannella kilpaa. Niillä on kivaa. Ne nauraa ja ajaa toisiaan takaa, hyppii ja nojaa tuuleen. Niitten isä naurahtaa että kerrankin ne tekee jotakin sellaista mikä ei ole kiellettyä. Sitten tulee se hetki kun pojat tulee vähän liian lähelle ja ennen kuin ehdin estää tyttö ojentaa jalkansa ja kampittaa veljensä täydessä vauhdissa. Poika lentää nenälleen karkeaan liukuestepinnotteeseen. Mulkaisen tyttöä, poimin itkevän pojan syliin ja istun penkille. Tytön isä jää puhumaan tytölle. Lasin läpi näen miltä tyttö näyttää. Sitä ei kaduta yhtään. Umpimielisenä se katsoo varpaitaan kun sen isä yrittää saada sen ymmärtämään että olis voinut käydä pahasti, että se olis voinut lyödä päänsä, että se olis voinut katkaista kätensä. Tyttö jää nojaamaan lautan kaiteeseen kun isä tulee katsomaan poikaansa. Poika istuu mun sylissä nyyhkyttäen ja hokee ettei hän ollut tehnyt siskolle yhtään mitään. Katson isää kysyvästi, se vastaa mun katseeseen sanomalle että tyttö sanoi ettei se tiedä miksi. Kai niillä oli vaan  liian kivaa keskenään.

Tämä sama tyttö rakastaa isäänsä ja veljiään. Se pärjää koulussa loistavasti ja kantaa kotiin huikeita arvosanoja. Se harrastaa tanssia. Sillä on ystäviä. Se osaa rakastaa ja olla hellä. Se on herkkä, se on rohkea, se on kaunis ja älykäs.

Yksi vajaasta kahdestasadasta (1:189) tytöstä saa autisminkirjon diagnoosin. Tutkimusten mukaan tyttöjen autismi on alidiagnosoitua koska tyttöjen autismi poikkeaa poikien autismista. 

Autisminkirjon tyttöjen leikki ja kiinnostuksen kohteet eroavat autistisista pojista. Tyttöjen kiinnostuksenkohteet muistuttavat enemmän neurotyypillisten ikätovereitten kiinnostuksenkohteita: Autismin yhdeksi tunnuspiirteeksi luetaan usein mielikuvitusleikkien puute, se kuitenkin pätee harvemmin tyttöjen kohdalla. Tytöillä on myös kyky peittää autistiset piirteet opitulla käytöksellä. Tytöillä pakonomainen tarve lukea ja etsiä sääntöjä ja säännönmukaisuuksia sosiaalisessa elämässä, on huomattavasti yleisempää kuin autistisilla pojilla.



Murrosikä on luonnollisesti haastavaa aikaa monille lapsille, mutta se on erityisen vaikeaa autismikirjon tytöille. Useat heistä pärjäävät vielä ala-asteen yksinkertaisten ystävyyssuhteiden maailmassa, mutta seinä tulee vastaan ala-asteen lopussa ja yläasteelle siirryttäessä, kun he astuvat tyttöjen välisen ilkeilyn ja flirttailun ja seurustelun hankalaan ja hienovaraiseen maailmaan.Tästä meilläkin on jo saatu esimakua ja sosiaalisten suhteiden haasteet ovat korostuneet tänä kouluvuonna.

Tosiasiassa arvellaan ettei tyttöjen autismi ole yhtään sen harvinaisempaa kuin poikien. Koska autismi ilmenee tytöillä usein eritavalla kuin pojilla, monet tytöt jäävät vaille diagnoosia ja tarvitsemaansa tukea.

Autismiliitto kirjoittaa tyttöjen autismista loistavasti. Voit lukea artikkelin täältä.

torstai 29. maaliskuuta 2018

aika on aika kummallinen asia




Aika on aika kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä. Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä kiihtyvää tahtia.

Nykyään on aina maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi huomaan että kellohan on neljä ja ne on just taas kotona. Nyt on pääsiäinen vaikka vastahan oli joulu ja yhdessä henkäyksessä on taas kesä.

Trillium


Kevät soutaa ja huopaa niin kuin näillä meidän keväillä on tapana. Ensimmäiset kevätkukat kukkivat metsässä, narsissit ojentelevat kohden aurinkoa etupihalla. Viikonloppuna satoi lunta, huomenna saattaa olla helle. Kuka tästä meidän keväästä mitään tietää, ainakin se opettaa tietynlaista nöyryyttä kerrospukeutumisen lisäksi. Aamulla pieni mies kiukuttelee että miksi aina pitää olla sadetakki mukana koulussa; “no, kun sä rakas olet sattunut syntymään tänne missä vähintään ripsauttelee toista sataa päivää vuodessa. Siksi.” Jotain se mumisee kiskoessaan sinistä Helly Hansenia päälleen.

Muutama ilta sitten, hetkeä ennen unen tuloa laskin mielessäni että siitä on 30-vuotta kun Fredde kirjoitti ylioppilaaksi enkä mä juuri ole sen perässä. Vastahan mä seisoin aamunsarastuksessa Kaivopuiston kallioilla tuoreena ylioppilaana. Epävarmana, onnellisena, täynnä suuria unelmia joista yksikään ei ollut niin suuri seikkailu kuin elämä itse. Mun suuret unelmat oli pieniä, vaatimattomia, tavallisiakin. Mun piti muuttaa Ahvenanmaalle lastentarhanopettajana. Mennä naimisiin ja saada kolme lasta. Sitten muutin ihan toisen miehen mukana maailman toiselle laidalle eikä musta tullut ammattikasvattajaakaan. Kolme lasta sain, mutta silloin en tiennyt että siihen matkaan tarvittaisiin aikaa ja kyyneleitä. Tättis täyttää pian kymmenen. Kymmenen vuotta siitä kun meidän esikoinen syntyi. Se on ollut nopeat kymmenen vuotta ja pian vanhemmuutta on riittänyt yhtä kauan kuin matkaa siihen.

Melkein kymmenen.


Jos aikuisuus alkaa siitä kun täyttää kahdeksantoista, olen ollut aikuinen 28 vuotta. Niistä vuosista olen asunut yli puolet täällä. Se on kai aika pitkä aika. Tästä maasta on kasvanut minulle rakas sillä se on ollut minulle hellä. Täällä olen ollut onnellinen, tänne olen rakentanut elämäni. Aamulla autossa Tättis sanoo: ”Mama, listen to this... Minnä rrakkastan suklaa, koska se on niin hyvä.” Minä vastaan sille: ”Minä rakastan sinua kulta!”

Jannut teki hyönteisiä kouluprojektina. Aika hienoja tuli!




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

213 tai 321


Tänään maaliskuun 21. vietetään kansainvälistä Downin syndrooma -päivää. 213 tai kuten täällä meillä 321, koska Downin oireyhtymän aiheuttaa yleisimmin kolmas 21-kromosomi kaikissa soluissa. Kuten kaikessa, poikkeuksiakin on. Mosaikismista puhutaan silloin kun kolmas 21:n kromosomi löytyy vain osasta soluja.

Meillä ei ole downlasta, mutta on ollut olemassa aika kun ei oltu ihan varmoja josko meille on sellainen tulossa. Muistan ajatuksen sen viikonlopun ajalta. Muistan kuinka makasin hämärässä makuuhuoneessa lapsivesipunktion jälkeen odottamassa tuloksia… onko vai eikö? Mitä tehdään jos on? Keskeytetäänkö raskaus vai ei? Voiko tehdä osakeskeytyksen? Riskit on valtavia. Lopulta puhelu tuli, kumpikin pojista oli kromosomeiltaan normaali. Myönnän että olin ihan valtavan helpottunut, ei tarvinnut miettiä enempää. Omista huolistani suurin oli se mitä tapahtuisi sitten kun minua ei enää ole. Mietin myös olisiko minusta erityislapsen vanhemmaksi. Silloin en vielä tiennyt että minulla oli jo erityislapsi. Silloin en vielä tiennyt että erityislapsen vanhemmuuteen kasvetaan. Nyt jälkikäteen tiedän että on. Ihan varmasti olen todistanut itselleni ja lapsilleni että olen kykenevä erityislapsen vanhemmaksi. Kolmen erityislapsen.

Mulla on ystäväpiirissä kummankinlaisia vanhempia, tai tässä kohdassa itseasiassa kolmenlaisia. Niitä jotka ovat keskeyttäneet down-raskauden, niitä jotka ovat saaneet down-lapsen yllärinä ja niitä jotka ovat päättäneet olla keskeyttämättä raskautta. Jokainen heistä on onnellinen omassa äitiydessään. Jokainen on tehnyt, tai saanut kasvaa juuri itselleen oikeaan ratkaisuun. Yksikään ei kai valitsisi toisenlaista tietä sillä jokainen on omalla kohdallaan kulkenut sitä ainoaa oikeaa reittiä.

Down-lapsen vanhempi rakastaa lastaan ihan samalla tavalla kuin minä rakastan omia lapsiani. En minä aamuisin herää pohtimaan autismia ja ADHD:ta. En minä päivittäin mieti lapseni ahdistuneisuushäiriötä. Lapset ovat meille täydellisiä sellaisinaan, omanlaisinaan. Kyllä minä rakastan silloinkin kun seinät tulee vastaan. Joskus toivoisin että olis helpompaa, mutta en minä tiedä kenenkään muun vanhemmuudesta kuitenkaan yhtään mitään. Tiedän vain omastani. Meillä on tällaista. Monesti. Omissa mielikuvissa muilla on helpompaa. Vaan onko kuitenkaan? Niillä on kai kuitenkin omanlaistaan. Osin samanlaista. Nekin varmaan kuvittelee muiden pääsevän jotenkin helpommalla.

Aamupäivällä istuin kahvilla ihananien naisten ja yhden ihanan vauvan kanssa. Äidillä oli jalassaan eriparisukat Downin syndrooma – päivän kunniaksi. Mietin että mullakin olis pitänyt olla jalassa eriparikengät. Hymyilin vauvalle. Hymyilin äidille. Mietin että tämä perhe oli tehnyt heille oikean ratkaisun, mutta niin olivat myös ne jotka olivat päättäneet toisin.

Yhdysvalloissa syntyy keskimäärin 6000 down-lasta vuodessa (1:700). Suomessa keskimäärin 70 perhettä saa vuosittain kuulla syntyneen lapsen olevan down-lapsi. Wikipedian mukaan Euroopassa 92% down-raskauksista keskeytetään. Yhdysvalloissa vastaava lukema on noin 67%.

Kromosomeiltaan normaali.